maanantai 18. tammikuuta 2016

KOTIPASTAA


Kauan suunniteltu ei ole puoliksi tehty, ei ensinkään. Usein olen lähes alottanut, ostanut oikeanlaiset tarvikkeet ja selannut ohjeita. Aikomukseksi se on aina jäänyt.
Nyt yhden tyttären innoittamana opettelimme valmistamaan pastaa.




                 

   Taikinasta tehdään kiinteä "limppu", josta muokataan kaikki ilmat    pois.



          
Pastamankeli tiukasti pöytän kiinni ja       rullaamaan.                   

                                                        




Ensimmäistä kertaa maistoin omatekoista pastaa. Enää en ihmettele kuinka Italian Mammat pitävät perheensä tyytyväisinä.


maanantai 11. tammikuuta 2016

     

Syksyisiä kurakelejä on riittäyt. Lumiukkokeli on ollut kerran ja sekin kesti vain pari päivää. Niistä muutamasta otimme sitten kaiken irti. Lapset ryntäsivät rakentamaan lumiukkoperheitä ja minä pesemään kurakelin haalareita.

Ensilumen tuoma hiljaisuus ja puhtaus on joka vuosi yhtä ihana. Kaikkialla on valkoista, ei multakasoja, eikä pitkin pihaa ajelehtivia punaisia muovileluja. Kaikki somasti piilossa hangen alla

Lapset ovat tehneet sisällä olonsa mukavaksi. Hiukan enemmän vaativat aikuisen huomiota, mutta yllättävän hyvin nykyään leikit luistaa. Tabletista ja tietokoneajasta väännetään, mutta se nyt vain täytyy sietää.
Huomattavasti helpompi on sietää pakkasia, kun on mukavaa tekemistä.
Kiitos Joulupukki!
  




                                                                                          

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

ENSIMMÄINEN  ERITYINEN

Nuorena katsoin ihaillen Downlasten vanhempia. He olivat sellaisia viisaita, lempeitä ja turvallia aikuisia. Heillä oli paljon ystäviä ja lämmin katse. Heillä oli erityislapsi ja varmasti paljon erityisä huolia. Siihen aikaan huolia oli  varmasti vielä enemmän kuin nykyään.

Kukaan ei tietenkään toivo lapsensa sairastumista tai vammautumista.
Ajattelin näin. Tähän maailmaan kuitenkin syntyy kehitysvammaisia lapsia, niin voisinko saada yhden. Ei minusta sellaiseksi vanhemmaksi ole kuin he olivat, mutta silti haluaisin. Yksi terve Down-poika, kiitos.
Kun ei heti alkanut kuulua luulin, ettei tilaus mennytkään perille. Puolisolle pikkusen puhelin, kuinka voitaisiin joskus ottaa perhehoitoon joku Downi. Ihan varovasti hänelle juttelin. Tämä oli uusi asia, mutta ei se edes huomannut mitä tein.

Kahdeksas vauva syntyi suunnitellulla sektiolla kesäkuun lopussa -01. Osastolle palattuani hoitaja ja lääkäri tulivat varovasti kertomaan heillä olevan vahvan epäilyn, että pojallamme on Downin Sydroma.
"Niinhän se piti ollaakin..... Mekö saatiin?" Hämmästys ja kiitollisuus olivat päällimmäiset tunteet.
Henkilökunta surkutteli ja sääli kovasti. Tuli jo tunne, että säälivät lapsiparkaa, kun joutuu meillä kasvamaan. "Kyllä poika meillä pärjää, älkää hätäilkö, kaikki tulee menemään hyvin."

Huonosti luistaa enon pulkka.   
  
                        


lauantai 2. tammikuuta 2016

   KEHTAAMISIA



Pienenä tyttönä ajattelin, ettei aikuisia hävetä. Uskaltavat puhua kenelle vaan, paitsi ehkä presidenteille, mutta se tilaisuus harvoin tulee.
Tässä nyt mietin mitä tapahtuuisi, jos blogini olisi julkinen?
Kirjoitettavaa kyllä olisi, jos sen ymmärrettävästi osaisin sanoiksi saattaa ja lauseiksi laittaa. Mitä naapurit sanois, entä puoliso? Häpeäisivätkö lapset?
Kenellä tässä eniten on kehtaamista?

Nyt tiedän, että aikuiset ne vasta kehtaamattomia ovat.

Onnekseni tunnen ja tiedän ihmisiä, jotka kehtaa. Laittavat itsensä alttiiksi, ihan tietoisesti ja hymyssä suin. Mahtavia rohkeita, elämää pelkäämättömiä tyyppejä.
Suuremmoisia.
Arvojen ja ideologiansa puolesta.

Ei minusta semmoista tule, mutta sanottavaa kyllä on.

Ja jostain se kehtaaminen on aloitettava, niin olkoon sitten tämä blogi.

                               Siis tervetuloa kylään meille!