keskiviikko 6. tammikuuta 2016

ENSIMMÄINEN  ERITYINEN

Nuorena katsoin ihaillen Downlasten vanhempia. He olivat sellaisia viisaita, lempeitä ja turvallia aikuisia. Heillä oli paljon ystäviä ja lämmin katse. Heillä oli erityislapsi ja varmasti paljon erityisä huolia. Siihen aikaan huolia oli  varmasti vielä enemmän kuin nykyään.

Kukaan ei tietenkään toivo lapsensa sairastumista tai vammautumista.
Ajattelin näin. Tähän maailmaan kuitenkin syntyy kehitysvammaisia lapsia, niin voisinko saada yhden. Ei minusta sellaiseksi vanhemmaksi ole kuin he olivat, mutta silti haluaisin. Yksi terve Down-poika, kiitos.
Kun ei heti alkanut kuulua luulin, ettei tilaus mennytkään perille. Puolisolle pikkusen puhelin, kuinka voitaisiin joskus ottaa perhehoitoon joku Downi. Ihan varovasti hänelle juttelin. Tämä oli uusi asia, mutta ei se edes huomannut mitä tein.

Kahdeksas vauva syntyi suunnitellulla sektiolla kesäkuun lopussa -01. Osastolle palattuani hoitaja ja lääkäri tulivat varovasti kertomaan heillä olevan vahvan epäilyn, että pojallamme on Downin Sydroma.
"Niinhän se piti ollaakin..... Mekö saatiin?" Hämmästys ja kiitollisuus olivat päällimmäiset tunteet.
Henkilökunta surkutteli ja sääli kovasti. Tuli jo tunne, että säälivät lapsiparkaa, kun joutuu meillä kasvamaan. "Kyllä poika meillä pärjää, älkää hätäilkö, kaikki tulee menemään hyvin."

Huonosti luistaa enon pulkka.