tiistai 21. kesäkuuta 2016

VIIDES VIRALLINEN


Tänään virallisesti meille muutti kolmas kehitysvammapeikko. Viides erityinen sai diaknoosinsa. Toki se on ollut "tiedossa" jo kauan ja mitä enemmän aikaa kuluu, sen varmemmaksi diaknoosin saaminen on muuttunut.
Lääkäri kertoi, ettei enää suosita luokituksia. On vain määrittelemätön, jos käytökseen ei liity aspergeria, autismia tai muuta, jolla on jo nimi.
Paljon oli lääkärillä puhetta. Välillä katsoi kelloa ja puhui lisää, mutta suurimmaksi osaksi ohi meidän asian. Sanoi miettineensä mitä hän meille osaa puhua, kun meillä on jo kehareita.
Mikähän silläkin oli?
Kun riittävästi aikaa oli kulunut lääkäri johdatti meidät sosiaalitädin huoneeseen. Ei hänelläkään meille mitään uutta ollut kerrottavana. Käski soittaa vammaispalveluun ja kertoa kaharipeikosta. Heillä on tarjota vain tilapäishoitomahdollisuus, jos semmosta haluttais. Todellisuudessa ei niitä paikkoja edes ole, siis jos haluttais. Tällä hetkellä vieraaseen vieminen on kaikkea muuta kuin hyvää hoitoa.
Soitan sinne kyllä joskus, mutta kerkeävät sen tiedon saada lomien jälkeenkin. 

Viidennellä elämä on tähän asti sujunut suht tasaisesti. Muutaman vuoden on jo kerinnyt käydä maailman parasta kyläkoulua. Meidän ja Viidennen onneksi koulussa on osattu suhtautua erillaisuuteen parhaalla mahdollisella tavalla ja näin olemme säästyneet monelta turhalta murheelta. Isossa perheessä hyvä koulu on tärkeyslistalla tosi korkealla.
Ennen kouluikää Viides eli täysin mielikuvitusmaailmassa, jossa varmasti oli paljon hauskempaa kuin täällä. Nyt on pakko opetella reality arkea.

Kuinka paljon diaknoosi määrittää lasta?
Koko ajan lapsen kanssa toimiessa se on jollain tavalla läsnä. Osaankohan nyt tehdä oikein ja kuinka tämän asian kanssa pärjää. Luultavasti ajan kanssa jää diaknoosi taka-alalle, tai sitten ei.

Tietysti diaknoosi tuo myös surun ja luopumisen. Vaikka asia on lievä ja elämän perusta kunnossa, silti juuri ne asiat joihin lapsi ei aikuisena kykene tuntuu tänään kaikista tärkeimmiltä. Eräänlainen surutyö tässäkin.
Tiedän, ettei se kuitenkaan niin ole. Paljon  hyvää iloista on jäljellä. Onnelliseen elämään on täydet mahdollisuudet, sanoo järki.

Nyt Viides on jo iso, murkku melkein. Edelleen yhtä rakas, kuin kuvassa kaksivuotiaana kun ensi kertaa maailmalle lähti. Ainakin yritti lähteä.