keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

  Yhden sortin ongelma 


Kun perheessä on useampi erityislapsi tai miks ei aikuinenki, niin syntyy kummallisia ristiriitoja. Tavisperheissä tavisen kanssa sellaiset selvitetään puhumalla.Taviksilla se on tahdosta kiinni.

Meidän yksi haaste ja hermojen menetyspaikka on äänet. 
Hansu, meidän down-veikkomme viihdyttää itseään karjahtelmalla. Hän ei puhu, mutta taitavasti matkii. Esimerkiksi narunpäähän unohdetun koiran haukunta on nyt muotia. Muutaan tunnin kuluttua pää on niin ääntä täynnä, että alkaa jo etsimään sitä koiraparkaa. Jos täällä sisällä joku haluaisi kysyä naapurihuoneessa olevalta jotain ja korottaa hiukkaakaa ääntään Hansu kerkeää möyskästä väliin omat sanansa. Mahdollinen vastaus jää aina kuulematta. Toistaa ei kannata, sillä silloin kukaan ei enää kuule mitään, paitsi sitä karjuntaa.
Herra Hakkaraisen soiva laulukirjan Hansu osaa ulkoa. Muistaa laulujen sävelet vähän sinne päin ja yksitavuisesti laulaa mukana. Siitä tuntuu kovasti nauttivan, vaikka meistä se kuulostaa edelleen pelkältä epämääräiseltä karjahtelulta.

Mikäs tässä se tuplapropleema on?
Se on pikku-sisko, jolla on kuulon aistiyliherkkys. Kaikki äänet, jotka jotenkin poikkeaa keskitasosta ottaa korviin ja hermoon. Hermostumiskynnys on matala ja keinot käsitellä niin voimakasta negatiivista tunnetta on olemattomat. 
Tarvitaan jatkuvaa elämisen säätöä, sovittelua ja ennakointia, sekä kunnolliset kuulosuojaimet.
Jostain pitäisi vielä saada tietoa kuinka tunteet oppii tunnistamaan ja kohtuullistamaan. Tunteet saa näyttää, mutta ketää ei voi sen varjolla satuttaa, ei edes itseään.