maanantai 15. elokuuta 2016

Riittääkö äitiaikaa


Kun asuu perheessä ja on nainen ja on lapsia, on luultavasti äiti. Ihan sama onko lapset itse synnytettyjä vai onko biologinen äiti muualla. Lapsen tarpeisia lapsia ne kuitenkin on. 
Itse synnytetyt on helppo saada lapsikseen, mutta taimina saatujen kanssa on.... erillaista, monenlaista. Välillä sanatonta ja seuraavassa hetkessä sanojen alle luulee hukkuvansa. Itsestäänselvää se ei ainakaan ole.
Taimina tulleisiin lapsiin rakastuminen on tahdon asia. Joskus joutuu vakavasti keskustelemaan itsensä kanssa, ainakin minä ole joutunut. Mikä se on joka tässä nyt tökkii?
Yleensä kiintyminen on hiljaista ja kiitollista hyrinää. Saan tutustua ihan uuteen ihmiseen ja kasvattaa emoa sisälläni, usein lejonaemoa.
Kun aikuinen on rakastunut ja kiintynyt lapseen ensin, vasta sitten lapsi uskaltaa aloitaa oman matkansa.
Taimilapsi on kokemuksesta varovainen.
Kiintymisprosessiin ja muihin eteen tuleviin asioihin on järjestelmällä tarjolla apua ja tukea. Toivottavasti yhteiskunta ymmärtää oikeaikaisen avun tarpeellisuuden ja edelleen suostuu rahoittajaksi.

Alkuvaihe vaatii uusilta vanhemmilta paljon aikaa ja energiaa. Vaarana on, että perheen muut ihmiset jäävät sivuun. Kokevat jäävänsä liian vähälle liian pitkäksi aikaa. Biologiset lapset kun yleensä joustavat ja antavat paljon omastaan. Kuka huomaa, että heidän arkensa myös mullistuu?
Tähän kohtaan olisi kalenteriin varattava "vanhoille" lapsille äitiaikaa. Itseään muistuttamaan voisi kirjata kalenteriinsa myös ne hetket, jolloin "vanhalapsi" oikeasti sitä aikaa sai.
Milloin olimme kahdestaan saunassa, pesin ja hoivasin omaani. Kävimme kahdestaan kaupassa. Istuin lapsi kainalossa lukemassa vain hänelle. Pienet asiat muuttuvat muistoissa suuriksi.

Oman nuorimman bioni kanssa käymme joskus naapurikaupungissa ostoksilla ja yhdessä syömässä. Samalla opetellaan niitä taitoja, joita hän ei tavislasten tavoin opi.
Äitiaikaa olen myös käyttänyt lääkkenä silloin, kun elämä käy hänelle raskaaksi. Itsekkin huomaan tarvitsevani joskus hetken "vauvani" kanssa. Onko se tarve biologiaa vai huonon omantunnon hiljennystä? Empä tiedä.
Onneksemme opettajakin on ymmärtänyt tämän tarpeelisuuden ja antanut joskus koulusta vapaata.

Äitiaikaa käytämme usein shoppailuun ja piipahtamalla eräässä pitsiliina-kahvilassa. Lapsi tahtoisi ahmimaan ranskalaisia, äiti pitsiliinaan tunnelman ja tapojen vuoksi.
Muutakin voisi tehdä kuin käydä ostoksilla, mutta siinä on kateuspointti. Ei voi tehdä sellaista, mikä saa uudet lapset kateelliseksi.

Voin tunustaa, että kahvilan valinnalla oli muukin syy kuin pelkät pitsit. Näin muhkeita ja herkullisia herkkuja on harvassa.





"No niin, nyt sitte hamburgerille." Sanoi tytär kun lautanen oli tyhjä. Tällä(kään) kertaa ei menty.



Siitä en ole ihan varma kummalle nämä retket ovat tärkeämpiä, äidille vai tyttärelle, mutta onko sillä väliä?