maanantai 19. syyskuuta 2016

Aamut sujuu, sittenkin


Kouluja on käyty nyt reilu kuukausi. Aloituksen jännitys alkaa asettua ja koulun tavat on ekaluokkalaisillekkin tutuiksi tulleet. Opettajat on ihania, luokkaavustajat mukavia ja kaverit kivoja. Niin, ja ruoka paljon parempaa kuin kotona. (Mitään ruokakuvia tänne enää laitta.) Opettaja ja lapset kehuvat kilpaa toisiaan.

Aamuisin heitä pakataan kolmeen kouluautoon. Oikeasti neljään, mutta lukiolaista ei lasketa tähän kriisiryhmään. Ensimmäiseen autoon menee Hansu. Toinen auto ajaa Onnelin ja avustajan samaan pihaan ensimmäisen kanssa. Kolmas auto tulee heti toisen jälkeen ja siihen kiipeää kolme juoksevaista.
Alussa vähän jännitti kuinka saadaan hektinen hetki organioitua niin, että kaikki ovat oikeaan aikaan valmiina. Jonkinlainen systeemi on syntynyt, mutta se toimii vain silloin kun lapset ovat sillä tuulella. Tärkeintä on siis pitää huolta aamun tuulista.




Erityisiä lapsia kun ovat, niin palavereja ja muita istuntoja on tavallista enempi. Kuinkahan monen ihmisen kanssa istun vuoden mittaan lapsistani keskustelemassa? Laskisinko? Vaikka vain elokuusta jouluun.
Ei sovi moittia, enkä motikkaan. Hyvä se on, tietysti.
   
Muutama päivä sitten oli neljäsluokkalaisen hojks keskustelu. (Siinä oli viisi ihmistä) Mitä vanhemmaksi tyttö tulee sitä selvemmin ero ikätovereihin näkyy. Tästä lapsestani olen eniten huolissaan. Opettajat olivat ajatelleet asian valmiiksi niin, että tyttö käy koulua voimiensa ja taitojensa mukaan. Koulu pidetään silti kouluna ja tavoitteellisena. Askeleet on pienemmät kun luokkakavereilla, mutta sitäkin tärkeämmät. Sosiaalisten taitojen lisäksi harjoitellaan ajan ja rahan käsitteitä. Kun ne hallitsee, pärjää elämässä huomattavasti paremmin. Vaikutti siltä, että opet oikeasti tietävät mitä ja miten tekevät. Ei siis tarvitse murehtia, vielä.
Nyt vain pidetään huolta hyvästä koulufiiliksestä. Se kun on oppimisen edellytys.

Kaikilla meillä on vahvuuksia. Ei voi tietää mitä kenenkin puussa kasvaa.