lauantai 17. syyskuuta 2016

Pitkospuita ja muita haasteita


Aurinkoisen päivän rohkaisemina päätimme viedä koko porukan suolle. Teinipoika ei uskaltanut mukaan, vaan otti haulikkonsa, koiran ja hävisi nopeasti toiseen suuntaan. Mikähän sille tuli?
Jälleen vakio retkikohteemme, läheinen Kauhanevan kansallispuisto. Ruska on juuri parhaimmillan ja värit niin kauniit ja täydelliset. Ihmeellistä miten yksinkertainen ja eleetön suonpinta muuttaa ilmettään.



Matkaan lähdettiin kahdella autolla, mukana kaksitoista ihmistä, kahdet rattaat ja yksi koira sekä repullinen eväitä.
Rattailla ei pitkospuille pääse, mutta reitin tekijät ovat osanneet ajatelleet kaikkea. Toiset lähtivät suolle, toiset juuri rattaiden mentävälle polulle. Polkujen yhtymäkohdassa lykkääjät vaihtuivat. Rattaat ja Hansu kääntyivät takaisin nuotiopaikalle ja kuivan maan kulkijat pääsivät vuorostaan suolle. 
Hansulle polku kivineen ja pikkusiltoineen on sopivan hasteellinen. Pitkospuille on turha edes yrittää, ei suostu.






Yksi lapsista ei olisi halunnut lähteä. Sanoi matkan olevan liian pitkä ja hän väsyy välille. Ennenkin on samaa sanonut, vaikka ei lenkin jälkeen eväitä syödessä vaikuta lainkaan väsyneeltä. Oikein pirteästi pompahtelee.
Joku kuitenkin lasta väsytti. Pitkospuilla on keskityttävä omaan matkantekoon ja pidettävä huoli, että oma askel pysyy lankulla. On pysyttävä suunnilleen jonossa omalla paikallaan, ainakin vetisimmissä paikoissa. Lapselle, joka tahtoisi pitää käsissään kaikkia lankoja kaiken aikaa omaan itseen keskittyminen on haastavaa.
Kotona lapsi kaipaa syliä. Rankkaa, mutta hyvää harjoitusta.

Kaksivuotias jaksoi hyvin tätien ja vaarin avustuksella.




Paljon uutta ja ihmeellistä oli pienelle ihmiselle.
"Määkää", totesi pikkuinen.