keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Ajatuksia käytävällä


Istun eräällä sairaanhoitopiirin sadoista ellei tuhansista käytävistä. Ihan tavallisella sellaisella, jonka ovien taakse kätkeyy päätöksiä, päätösten valmisteluja ja tuhansia tutkimuksia. Ovien takana asiantuntijat yhdessä sanoittavat asioita, joita yksin on vaikea sanoiksi saattaa. 




Siksi minäkin nyt istun tässä. Odottamassa, kun yhtä rakkaimmistani arvioidaan. Osaako hän piirtää ympyrän, erottaako minuutit sekunneista ja ymmärtääkö ylempiä käsitteitä, kuten "hyväksytyksi tuleminen" tai "kelvollisuus". Testit tarvitaan lausuntoa varten, jonka tarkoitus on määrittää kuka hän on. Mihin lokeroon voisimme hänet laittaa.
Vielä en osaa ajatella, että pääsimme tutkimuksiin. Tutkimuksiin joudutaan ja sillä siisti.

Kaksi tuntia sain käytäväaikaa. Kun ensin olen piirtänyt noin sataneljäkymmentä rastia, sitten saan tehdä mitä tahdon, kunhan pysyttelen tällä käytävällä. 
Osaako lapsi/ onko lapsi? Syökö, nukkuuko, pelkääkö, ahdistuuko, raivoaako? Lukeeko, laskeeko, laulaako?
Sopii hyvin, ei sovi tai jotenkin joskus sopii. Sataneljäkymmentä kertaa, ainakin.
Turhauttaa, surettaa.



Nyt jo hävettää.
Mitä ihmettä minä tässä valitan.
Näillä tuoleilla on istunut äitejä ja isiä isojen mureiden kanssa. Meillä on vain pieni murhe.
Murhe siitä kuinka me äitinä ja isänä osaisimme. Kuinka ymmärtäisimme ja jaksaisimme. Tukisimme, kannustaisimme ja loisimme varmuuden, ettei ketään ole luotu turhaan.
Kuinka joka päivä muistaisimme kertoa lahjasta, joka saimme.



Ei hänen tarvitse muuttua. Minun, aikuisen ja äidin, on löydettävä uudet polut mistä hänet on hyvä etenpäin saatella. Hänen tarvitsee vain kasvaa, niin kuin lasten on tarkoitettu joka päivä tekevän.  
Toivon totisesti, että tämä keväisen lehmänlannan värisiin seiniin tuijottelu on hyvän alku ja ohjaa meidät uuden polun päähän.
Mitään muuta nyt ei saa ajatuksiin päästää.



"Muista aina, että olet ehdottoman ainutlaatuinen. Aivan kuten kaikki muutkin."