sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Yhtä arvokas elämä


Olen miettinyt niitä kahta tätiä, jotka tässä taannoin kahvittelin. Kutsun tässä heitä tädeiksi, ovat he sitten oikeasti tätejä tai eivät. Jos sanoisin "naiset", se ei lainkaan kertoisi niin paljon kuin Täti. Naisia on vaikka minkälaisia, mutta Tädit ovat tietynlaisia. Kilttejä, auttavaisia ja kaikin tavoin hyväntahtoisia, ainakin päällepäin ja pienissä asioissa ja vähän kerrallaan.
Nämä Tädit piipahtavat kylään silloin tällöin ja oikein odotettuja ovat.
Heilläkin on silti puuttensa. Heidän mailmaansa mahtuu vain tavallisia plusihmisiä, suunnilleen kaurapuuron värisiä. 
Erään kerran meillä oli pieni tyttö, joka oli syntymässään vaikeasti vammautunut. Tyttö istui tuolissaan ja tyytyväisenä kurlutti, mikä tarkoitti kaiken olevan hyvin. Vaikka tyttö oli tuolinsa vanki ja ruoka meni letkusta, eikä näkökykyä juuri ollut, lapsesta loisti täydellinen tyytyväisyys. Tässä ja nyt, ilma ainutta mindfulness harjoitusta.



Kahvikuppi toisessa kädessä ja pullapala toisessa tädit miettivät kohtuuden rajoja.
-Missä kohtaa se lääketiede menee liian pitkälle?
-Niin, kyllä sekin kohta jossain on.
 Kyllä täytyis tarkemmin miettiä mitä tehdään ja  missä on raja....mumss....ei ihan kaikkia tarvis......
-Kyllä lääkäreiden pitäs ajatella sitäkin, ettei ihan  kaikkia....hörp...vaikka ei kait näin sais ajatella...
-Joku raja pitäis silti olla.....
-Anne, miksi sun mielestä Jumala antaa näitä  syntyä?




Mitä tuohon voi vastata?
"Miksi Jumala antaa näitä syntyä?"
Tekisi mieli tokaista, että mitä näitä? Miksi ei antaisi ja mistä kohtaa luulet olevasi parempi?
Ehei, en minä noin sanonut. Olen sivistyyt ja puhun ympäripyöreitä, enkä halunnut loukata. 

Eikö kysymys pitäisi kääntää ihan toisinpäin?
Miksi me tavikset näin vähän ymmärrämme?

Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Näin yksinkertaista se on. Ei siihen ole määritelty kuinka pitkästi pitää kävellä tai kauniisti laulaa. Näissä lapsissa asuu täydellisyys ja pala taivasta.
Vajavuus on meissä joiden järki tarvitsee mittareita pystyäkseen ymmärtämään ja mieli sanoja kyetäkseen hyväksymään.
Elämä on lahja ja kaikille yhtä arvokas.




perjantai 27. tammikuuta 2017

Paraatioven uudistus


Vihdoinkin saatiin aikaiseksi uusia ulko-ovi. Sattui kauppias sopivasti poikkeamaan, niin istuttiin alas ja annettiin puhua itsemme ympäri. Vanha ovi oli jo kulunut ja ruma, jotain kasarimallia. Hyvin se kuitenkin palveli.
Vanhasta ovesta kerkesi astella sisään kaksikymmentäkaksi joulupukkia.
Varovasti tuotiin kotiin neljä ihan pientä saman näköistä tyyppiä, sekä kaksi erinäköistä, joille tämä oli vain välilaskupaikka ennen oikean isän ja äidin löytymistä.
Vanhan oven ovat aukaisseet myös muutamat lapset, joille viranomaiset tämän uudeksi kotioveksi määräsivät. Heille se ei ole ollut helppoa eikä heti tarkoittanut kodinovea.

Nyt vaha on pois ja tilalla uusi kaunis ovi. Aamulla aikaisin ajoi oviasentajan auto pihaan. Pari tuntia meni, niin vanha oli karmeineen pihalla ja uusi paikallaan. Kaikki kunossa ja sotkut siivottu.
Tällaisesta työstä kannattaa maksaa.







Paljon on ollut kulkijoita, vaikka enempikin olisi saanut olla. Kun asuu kaikesta kaukana täytyy itse olla aktiivien ja pitää yhteyttä niihin ihmisiin ketkä on lähelleen saanut. Eräässä hiljaisessa elämänvaiheessa esikoinen sanoi meille viisaasti.
"He pärjäävät kyllä ilman teitä, mutta te ette ilman heitä."

Näiden yli kahdenkymmenen vuoden aikana tavanomasen liikenteen seassa on kulkenut myös ihmisvaatteisiin puettuja enkkeleitä, joista olen erityisen kiitollinen.Heitä, jotka heti enkeleiksi tunnista, kuin myös niitä joiden jo lähdettyä ymmärsi enkelin tavanneensa.
Tämän vuoksi kynnys on jätettävä matalaksi, kaikki enkelit kun eivät lennä.  




torstai 26. tammikuuta 2017

Jänispataa


Ruokapostaus pitkästä aikaa.
Jos lihan syöminen herättää monelaisia tunteita, niin vielä enempi keskusteluttaa riista. Lihansyöjienkin keskuudessa on ihmisiä, jotka eivät pysty maistamaan riistaruokia. En tiedä ovatko he sitä mieltä, että autolla teurastamoon tuotu eläin on jollain tavalla puhtaampaa tai enempi ruuaksi tarkoitettu, kuin vapaa eläin. Joku ristiriita siinä on. Ennakkoluuloa se ei ole, eihän?

Erään kerran pöydässä istui Rouva ja kyseli missä meidän isot pojat menee. Sanoin heidän harrastavan metsästystä ja ovat parhaillaan pohjoisessa haulikkojaan ulkoiluttamassa.
"Voih, eivät kai he ammu eläimiä?" hän huokasi ja otti toisen kinkkusiivun leipänsä päälle.
En sanout mitään.

 Tässä sitä kuitenkin on tulollaan.
Lihojen päälle lanttua, porkkanaa, palsternakkaa, sipulia ja valkosipulia.
Mausteeksi rosmariiniä, suolaa ja mustapipuria.
Kaiken päälle vesi ja pata hautumaan. Kolmen tunnin kuluttua palataan asiaan.



Kypsät lihat pienitään ja kastike suurustetaan. Maku tarkistetaan ja sopivaksi todetaan.

Huomaampa tässä, ettei mummu saanut ainuttakaan porkkanaa annostaan kaunistamaan.



maanantai 23. tammikuuta 2017

Lomasuunitelmat


  
Itseni ilahduttamiseksi laitoin mansikkapuuron kiehumaan ja aloin suunnitella vuoden lomia. Onnelin hoitopaikka on niin suosittu, että alustavasti olen jo varannut päivät sekä kesälle että syksyyn.
Kesäloma tarkoitta meille reissua asuntovaunulla.
Toisen pätkän olen varannut lasten syysloman aikaan. Silloin teemme kävelevien kanssa jotain repäisevää, kunhan keksitään mitä se voisi olla. Tai sitten ollaan vain kotona ja revitään verkkareita. 

Tämän lomansuunnittelun sai aikaan tuntemattoman kuntoutusohjaajan soitto. Hän ammattinsa puolesta haluaa kannustaa meitä Kelan järjestämille erityislastenperhekursseille. 
-Kyllä kiitos, vastasin.
-Onhan tärkeää saada tietoa ja kokemusia, sekä vertaistukea.
- On kyllä, ilmanmuuta, kiitos kiitos!
Melkein niiasin, mutta eihän se sitä olisi nähnyt.
Näin kohteliaasti toimii järki, mutta odottakaa kun tunteet tulee mukaan keskusteluun.
Totta on, että sopeutumista ja valmennusta tarvitsemme sekä Hansun että neljäsluokkalaisen kanssa. Murkku Downien kurssille voisimme mennäkkin, mutta neljäsluokkalaisen ei.
Ei vielä....en tahdo! (ikinä) 
  
Kuume on jäänyt taakse ja toistaiseksi näyttää siltä, että olin taudin ainoa uhri. Ensi viikonlopuksi olemme puolison kanssa varanneet itsellemme hukkareissun. Me menemme hukkaan, ei reissu. Taudilla on kyllä vielä tilaisuus sotkea suunnitelmat, mutta katsotaan kuinka käy. Edellisestä kahdenkeskisestä poistumisesta on aikaa nelisen vuotta.
Muutama isoin lapsi sekä kaikkein pienimmät ovat luvanneet lomamme ajaksi tulla tänne kotia leikkimään.

Vaikka meillä hiukan tylsää olisikin säätä ei voi yksitoikkoisuudesta syyttää. Jokikaan ei tiedä pitäisikö sen jäätyä vai sulaa.







perjantai 20. tammikuuta 2017

Haudutuspata


Mikä komeron perälle joutuu, se helposti sinne unohtuu. Niin kävi tällekkin padalle. Vain silloin kun väkeä on paljon, eikä hellalle kaikki tarvittava mahdu, silloin on hauduttaja otettu käyttöön.
Lähinnä erillaisia pitkän kypsymisen vaativia liharuokia olen siinä valmistanut, perus karjalanpaistia ja joskus hirveä. Hellalla kypsyvät perunat ja kasvissyöjille oma kastike. Uuniin menee usein juureksia gratiinilla tai ilman.
Vaikka ei mitään isotöistä ateriaa tekisikään saa itselleen tervetullutta "ylimääräistä" aikaa.
Pöydälle tämä pata nyt jää, jos silloin tulisi useammin käytettyä.

Eilen lapset toivoivat riisipuuroa. Hellan ääreen asettuminen ei kiinnostanut, niin kokeilin ensi kertaa millaista puuroa syntyy padassa.



 Riisipuuro haudutuspadassa

1litra maitoa
2 dl puuroriisiä
0,5 tl suolaa

Sekoita ainekset padassa ja anna hautua low 3-4 tuntia. Katkaise virta, sekoita ja anna hautua vielä hetken.
Lisukkeeksi sitä mikä kulloinkin hyvältä tuntuu.
Padassa oleva satsi on kolminkertainen.

Ei näin vaivatota puurontekoa ole olemassakaan. Laitoin aineet pataan, pyöräytin sekaisin ja suljin kannen. Kännykkä hälyyttämään. 
Sen verran mokasi, etten heti puhelimen ilmoittaessa mennyt hämmentämään. Olisi todella tarvinnut ottaa ajallaan pata pois päältä. Satuin juuri silloin olemaan naapurissa mummun hoidolla ja siellä ei saa kiirehtiä. Pääsi puuro kypsymään hiukan liikaa.
Seuraavalla kerralla muistan tämän.

Viisaat ihmiset menevät puuron valmistumisen ajaksi ulkoilemaan. Saavat punaiset posket ja iloisen mielen.
Minulle voisi käydä näin. Nurkkaan nukkumaan ja tassu silmille.



keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Hissuksiin mennään


Paluumatkalla Onnelin palaverista alkoi tuntua auton istuimet ihan väärin muotoilluilta. Ei ne ennen ole näin huonot olleet. Lämmityslaitekkin oli jotenkin rikki. Tällaista se on kun vanhoilla roppanoilla ajetaan.
Kotona selvisi, että termostaatti tosiaan on epäkunnossa ja tukirakenteet tiukoilla. Joka solulla tunsin ajelevani liian vanhalla romulla. Mittari näytti kunnolla kuumetta ja joka kohtaa kolotti.
Eihän minun pitänyt tulla sairaaksi. Kuinka tästä elämästä nyt tulee yhtään mitään?

Viikonloppu on vain nautittu vieraista ja tämän viikon kalenteri on täynnä isoja juttuja.
Maanatain palaveri saatiin onneksi pidettyä ja yhden lapsen asiat järjestykseen. Tiistain reissu onkin vasta ensi viikolla. Keskiviikon nukutushammaslääkäri perui itse ja torstain terapiareissun hoitaa mies. Samalla reissulla saa vietyä kuorman vihanneksia ja perunaa jobbarille. Lapsi tykkää lähteä isän kanssa, kun tietää pääsevänsä kauppaan ja matkaevääksi ostavat herkkua. Se on kuulemma heidän seikkailu.
Sitten onkin jo perjantai ja taudista jäljellä vain muisto.
Näin minä olen tämän nyt suunnitellut ja piste.
(Tai please, olisi ehkä parempi)

Tuli tautivuoteella mieleen, että mitä tehdään jos sairastuisin kunnolla? Tai mitä sitten, jos saamme vaikka vatsataudin miehen kanssa yhtäaikaa?
Kuka tulis ja pelastais?
Onko vapaehtoisia? 

Ei täällä nyt mitenkään erityisen synkkää ole. Onhan meillä sentään vielä joulukuusi. Ei ole kaikilla.
Nuuttipukki se teki oharit.








lauantai 14. tammikuuta 2017

Viikonlopuksi vilkkautta


Nopeasti meni viikko. Tämän viikon hyvät tarkoitukset siirtyvät käyttämättöminä ensi viikon hyviksi tarkoituksiksi. Se ei tietenkään mitään haittaa, mutta pieni vaihtelu tarttis-listalla tekisi ihmeitä. Tuntuu, että on enempi olemassa, kun saa aikaiseksi jotain näkyvää.  

Viikonlopuksi saimme mukavia vieraita. Mummolat on paikkoja, joissa lapsenlapsia vain ihastellaan ja unohdetaan järjestäytynyt arki. Pienet tyttöset tulivat muutaman tätinsä kanssa meitä viihdyttämään.

Ruokakauppaan tietysti ensimmäisenä. Järkiostosten lisäksi kärryyn pääsi muutama epäjärkevä ostos, mutta se lienee mummuhenkilöille sallittua. Tavallisia aamiaismuroja ja kaakaota omat lapset saavat vain viikonloppuisin. Pikkaraisten ollessa paikalla saavat lapsoset juuri sitä mitä sattuvat tahtomaan. Syökööt kotonaan funktionaalisesti.
Ostosten määrästä päätellen suhtaudun tehtävääni isovanhemman vakavuudella.  


Maanantaina ei tarvitse ruokakauppaan poiketa, vaikka kuinka ahkerasti kokattaisiin.

Kun neljäsluokkalainen päättää tehdä jotain, niin se sen kans tekee. Tänään se oli välipala.
Kun valmistaa riittävästi pannaria saa herkuttelun lisäksi tekemisen ilon ja tyytyväiset lähimmäiset. Kaikki hyvän elämä edellytkset.     



perjantai 6. tammikuuta 2017

 Viimeisiä viedään


Lomapäiviä nimittäin. Jäljellä viimmeinen viikonloppu. 



Lomasta on nautittu, eikä kenelläkään vielä ole huolta arkeen paluusta. Lomalla kuuluu lomia, eikä murehtia perheen oppimista huonoille tavoille.
Aina on takaisin arkeen keritty.

Kurakelien vaihtuminen todellisiin paukkupakkasiin on suonut monenlaista puuhaa, varsinkin lämmittäjälle. Lapsia sää ei tunnu hidastavan. Yhtä innoissaan touhuavat pellolla oli siellä vettä tai jäätä. Eivät olleet ymmärtävinään miksi olin ensimmäisistä pakkasista tyytyväinen. Eivätkä tajunneet sitäkään miksi lätäkköleikkien jälkeen aikuiset murisi.
Lomailijoilla on riittänyt touhua ja vauhtia, ei ole elämän tylsyyttä muistettu. Kunhan perusrutiineista pitää kiinni, voi juoksevaisten antaa mennä.

Uudenvuodenlupaukseni mukaan juhlimme kaikki mahdolliset eteen tulevat juhlat. Ensimmäiset kekkerit on vietetty, joihin sankari itse leipoi tarjottavat.



Posti toi marketin mainoksia, joissa tarjottiin puntti kaupalla tulppaaneja. Nyt viimeistään olisi ymmärrettävä, että joulu todella on ohi. 
Joulukuusi voi edelleen hyvin ja saa olla paikallaan joulululoman loppuun asti. Harvoin on sattunut tällainen kuusi, joka pitää neulasensa loppuun asti. Sääli sitä on riisua.


Yksi kollinrontti luuli, että meitä kiinnostaisi mitä mieltä se on koristeasioista.


tiistai 3. tammikuuta 2017

Tunnetaitoja oppimaan


Olen taas kerran seikkailut netin ihmeellisessä maailmassa. Nyt etsin kuvia, jotka auttaisivat lasta tunnistamaan ja nimeämään omia tunteitaan.
Löysin valtavasti ihan tähän tarkoitukseen tehtyä materiaalia, niin Papunetistä kuin muualtakin.
Hankaluus, tai nykykielellä haaste, onkin se kuinka suuresta tarjonnasta osaa valita sopivat ja käyttää niitä oiken. Tekisi mieli ottaa käyttöön kaikki hienot ideat ja samaan aikaan unohtaa koko juttu.
Periaatteessa tämän pitäisi olla hyvin yksinkertaista. Päiväjärjestyksen rakentamiseen meillä onkin kuvia vinot pinot, mutta nyt tarvitsen jotain erillaista.


Taiteilija on ainakin taitava.

Kuvahaun tulos haulle tunteiden tunnistaminen

Kuvien tarpeen antoivat ammattilaiset. Kysyin heiltä onko olemassa terapiaa tai muuta apua, joka lasta auttaisi. Ei ole, mutta ottakaa tästä pilleriresepti. Näin saadaan lapsi helpommaksi aikuisille.
Jäi kysymättä, mitä sitten kun lääke joskus lopetetaan. Onko hän oppinut mitä silloin tehdään, kun raivo puskee ulos joka raosta?
Miten eletään muiden pienempien tunteiden kanssa? Mitä se on, kun ei tiedä onko taru totta vai tosi tarua?
Kun elämä on liian karua?
Mutta lääkkeelle ei, ainakin toistaiseksi.

Vielä hämmennys etsii ymmärrystä. Vielä on paljon etsittävää ja opittavaa.
Nuoli tunneympyrässä osoittaa reipasta mielenlaatua ja oikeaa asennetta, niin eiköhän tämä selviä.
(Tai sitten vain tekopirteää kulissihymyä) 
  
Kuvahaun tulos haulle tunteiden tunnistaminen
kuva netistä
             

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Viimme vuonna


Vuodenvaihde on aina taitekohta, jossa miettii mitä tuli ja mitä meni ja kuinka tasapainon kävi.
Itse en saanut mitään aikaiseksi, mutta minun aikaansaamat saivat. Niin kait sen kuuluu mennäkkin.

Ihan parasta oli Pikkaraisista pienimmän syntymä.
Maailman kolmas ihme.



Muillekkin kuuluu hyvää.
Yksi aloitti rakentamaan taloa. Yksi pääsi opiskelemaan sinne mihin äiti toivoi. Yksi muutti kauas pääkaupunkiin ja sanoo hyvin viihtyvänsä.
Yksi valmistui ammattiin ja Yksi sai ajokortin.

Yksi meni kihloihin.
Me emme valitse lapsille puolisoita, mutta on kuitenkin iso asia, kun vävyt ovat myös vanhemmille mieluisia. Ihmisiä, joiden kanssa on helppo olla ja joita voi sydämmestään kunnioittaa. 
(Nyt niitä hävettää kun tällaisia kirjoitan. Mutta lapsukaiseni: tekin tulette tämän aikananne kokemaan)
Että Onnee ja Menestystä!....ja kärsivällisyyttä hyvät pojat.


Onnelin meille muutto kuuluu myös tähän vuoteen. Sekä Eetu-koiran tragedia ja hyvää tekevä vesivahinko.
Onhan niitä pieniä tavallisia juttuja, jotka ovat merkityksellisä ja ainutkertaisia.
Onneksi vuosi oli suht tylsä ja arkinen. Työtä ja touhua kaikilla mausteilla. Ja niin on hyvä.