torstai 23. helmikuuta 2017

Kohta mennään



Tänään alkoi koululaisten hiihtoloma tai talvilomahan se nykykielellä on. Pitkästä aikaa saimme kunnolla lunta ja kunnolla tarkoitta sitä, että isäntä pääsee (joutuu) traktorilla auraaman pihan. Oli muuten ensimmäinen kerta tänä talvena. Joskus menneen lumen talvina on tuntunut, ettei meillä muuta enää tehdäkkään kun aurataan lunta kasalle. Tasamaan lapsille se on tuonut paljon iloa ja kelkoille käyttöä. Tänä vuonna ei taideta mäkeä saada, jos ennustukset paikkansa pitää.


Yli vuosi sitten sattui yllättävä onnenkantamoinen, jonka johdosta saimme (tai mies sai) HolidayClubin lomalahjakortin. Jostain arvonnasta voitti, eikä edes muistanut mihinkään osallistuneensa. 
Ensin emme uskoneet asiaa.
Sitten isot lapset kannustivat meitä varaamaan auringon paisteesta kahdenkeskisen loman . "Menkää kerrakin kahden." Hetken höpsöjä haaveiltuamme oli pakko palata arkeen. Mies totesi, että tämä pikkuporukka, jonka vanhempia nyt olemme, ei vielä kestä monen yön eroa. Niimpä hiekkarannat haudattiin ja alettiin miettiä sopivaa kylpylää. Sellaista, missä lapset viihtyisivät satoi tai paistoi. Mainosten perusteella Turun Karibia sitten valittiin. Vuoteet varattiin ja nyt ei auta kun toivoa parasta (ja pelätä norovirusta).
Päätettiin, että lapset jaksavat kolmeyötä olla normaalista pois.


Nyt kaikki on pakattu ja suuri seikkailu voi alkaa.
Kuvasta puuttuu vielä Onnelin suihkualusta, pyörätuoli sekä ruokapumppu. 



Maire karvakasa ei pääse mukaan. Mitähän se asiasta ajattelee? Yritin lohduttaa ja kerroin lempitätien tulevan hoitamaan sitä ja mummua.   

tiistai 21. helmikuuta 2017

Lomaressiä


Tänään tein taas Onnelin hoitotarvikeinventaariota. Vieläkään en ole oppinut tilaamaan tarvikkeita niin, että ne kolmeksi kuukaudeksi riittäisivät. Näin on tilaava tahon toivonut.
Onnelilla on edessään kymmenen päivän hiihtoloma, jota varten tarvitaan kuutio erillaisia tarvikkeita. Terveyskeskuksen kautta tulee kolmetoista eri tarviketta ja apteekista samoin, kolmetoista eri lääkettä ja hoitotarviketta. Varastossa olevat riittää tämän loman ajaksi, mutta uusi satsi voisi olla odottamassa, kun palataan kotiin. Vain ruokaa Onneli tarvitsee lisää.
Hoitotarvikkeiden pyöritys on tässä vain käytännöllinen sivujuonne ja mukatekemistä. Koko lomatouhu vähän ressaa.
Sekin jännittää kuinka Onnelin kanssa lomapaikassa pärjäävät. Onneli ja kaikki Onnelin tarpeet ja tarvikkeet on uutta heille. Muistilappuja ja käyttöohjeita täytyy vielä kirjoittaa ja jokaisen lapun alanurkkaan laittaa oma puhelinnumero. Edellisestäkin lomapaikasta soittelivat, vaikka oli laitos ja täynnä ammattilaisia.

Ettei ressi pääse kasvamaan liian suureksi on itselleen järjestettävä purkupaikkoja. Sukkia olen tikuttanut niin, että olkapäät meinaa irrota. Neulomisesta on terapeuttinen teho kadonnut.
Tänään tarkoitukseni oli olla taitava äiti ja antaa lasten leipoa itselleen laskiaispullat. Mutta kuinkas sitten kävikään. Siitä ei saanut herttaisia blogikuvia.

Kouluautosta tuli kolme lapsosta. Tuskin saivat pipot naulaan kun ensimmäinen tupaukkonen iski. Sillon kun väsymys ja elämän epäreiluus lyö nyrkkiä pöytään on turha puhua leipomisesta. Joutuu pullat johonkin muualle, kuin kauniisiin riveihin pellille.
Kun on isoimmat jyrinät on jyristelty ja elämä alkaa tyyntyä, voi taikinaterapiasta olla apua. Saa ainakin ajatukset muualle.


Kumpikin koura syvälle taikinaan.
"Hei, nyt tää ei lähe irti."
"Mä sain lepakon kädet."
"Mites tän saa pois? Pitääks hakea taltta.....voi mä kyllä syödäkkin nää."
Siinä askarrellessa unohtui kiukku ja taikina teki tehtävänsä. Luulin taikinaterapian tarkoittavan ihan jotain muuta, mutta näyttää toimivan näinkin.

Oman terapeuttisen tuokioni kerkesin viettää ennen ensimmäisten koululaisten tuloa.
Sen jälkeen korvapuustikoriin syntyi nopeasti kuoppa kukkulan paikalle.


perjantai 17. helmikuuta 2017

Uusia ihmisiä, taas.


Erityislapsia ympäröi suuri ja sankka joukko ammattilaisia, mikä tietysti on hyvä juttu. Koska olemme tahallaan sekä tahattomasti saaneet perheeseen keskimääräistä enemmän erityisyyttää, niin tietysti meillä on myös keskimääräistä suurempi "kontaktiverkosto". Suunnilleen pienen armeijan kokoinen.
Jokaisella lapsella on omia sekä yhteisiä ihmisiä, joiden kanssa asioita mietitään.
Vuosien ja armeijan kasvamisen myötä alkaa meidän vanhempien "virkansa-puolesta-mukaan-otettavien" kiintiö täyttyä. Olen miettiny, että kuuluuko tämä mielenhitaus vanhenemiseen vai mikä on? Uusien ammattiauttajien tapaaminen alkaa kyllästyttää ja istunnoissa turhautuu. Ei jaksaisi innostua, kun joku taas suosittelee (määrää) vielä yhtä uutta hämmentäjää. Järki sanoo, että "kyllä sopii, hyvä, juu", mutta jostain kuuluu huokaisu, taas. Vielä surkeempaa on, kun vanha hyvä vaihtuu uuteen. Näin ei julkisesti sopisi ajatella, mutta täältä sitä ei kukaan lue.

Tällä viikolla tapasimme kaksi uutta Ammattilaista. Ihan pakko laittaa iso A, se jo kertoo paljon.




















Tiistaiaamuna kymmeneltä oli ensimmäinen vierailu. Samalla kun laitoin lapsia kouluun pyöri koneessa sämpylätaikia. On vieraalla kahvin kanssa edes jotain kastamista, ja jos ei puhetta riitä, niin voidaan tunkea tuoretta sämpylää suuhun.
Toisin kävi. Tuskin kerittiin syömään, kun oli niin paljon asiaa. Joillakin ihmisillä on taito ottaa ja olla niin kuin olisi aina oltu, vaikka ei vielä sen enempi tunnettaisi.
Hyvänä tuloksena tästä vierailusta oli Onnelille uusi ja hyvä tilapäishoitopaikka lomailujen ajaksi. Nyt on tunne, että tämähän voi vaikka alkaa sujua.

Toinen virkansa puolesta vieras kävi eilen. Hän oli titteliltään kuntoutusohjaaja ja tehtävänään huolehtia, että asiakkaiden elämälaatu pysyisi kohtuullisena ja yhteiskunnan tarjoamat tuet heidät saavuttaa. Tässä villissä oravanpyöräyhteiskunnassa se ei ole itsestäänselvyys.
Tämä ihminen oli ihmisenä ja ammattilaisena niin superlatiivi, että huimaa. Saatiin juuri oikea ihminen näille lapsille, lääkärin määräyksestä.
Miksi ihmeessä ei olla aikaisemmin otettu yhteyttä, vaikka jo vuosia siihen olisi ollut mahdollisuus. Siksi ei, koska joku jääräpäinen tunne uusista ihmisistä istuu tiukasti harteilla.
Typerää moinen.

  
Uusien ihmisten lisäksi tähän viikkon on mahtunut muutakin hyvää.
Tulevaa kylpyläpiipahdusta ajatellen varasin ajan jalkahoitoon. Ihana oli pitkästä aikaa upottaa jalat hyvältä tuoksuvaan kylpyyn ja antaa ammattilaisen hoidella. Kahden tunnin sirkkelöinnin ja hiomisen jälkeen jalat vielä hierottiin hoitavalla öljyllä.
Seuravaa hoitokertaa en varannut, mutta näin pitkää taukoa en pidä.
Kyllä nyt on kevyt astella!


sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Ensimmäinen sata


Sata on merkittävä luku ja tämä on sadas julkinen postaus. Tämä on ollut yllättävän mukavaa, mutta myös vaikeaa.  
Aloittaessani blogin ajatukseni oli kirjoittaa vain itselle iloksi. Päiväkirjamaisesti laittaa muistiin miltä elämä maistuu juuri nyt, kun talo on vielä täynnä. Kirjoittaa vanhuuden varalle.
Sitten yllättäin, jossain rohkeuden puuskassa muutin blogini julkiseksi.
(Saivat lapset hävettävää)




Edelleen meinaan kirjoittaa tästä meidän tavattoman tavallisesta arjesta, johon lisäväriä tuo lasten erityishaasteet. Välillä minusta tuntuu, ettei tässä ole mitään tavallista, kuin junassa olisi.

Haluaisin osata kertoa niin, että tekstistä välittyy se elämisen ilo ja olemisen onni, joka kaikilla meillä on.
Erillaisuuteen liittyy aina myös kompurointia ja suuria tunteita. Niitä ei voi kirjoittamalla kiertää eikä pehmeillä sanoilla peittää. Luopumista ja surua, mutta nekin kuuluvat tähän.


Jos olisin taitava kokki tekisin kauniin ruokabogin. Tai vallaton visualisti, niin kuvaisin kaiken kauniin ja ihmeellisen, aina sohvatyynyistä maailmoja syleileviin maisemiin. Mutta kun....
Toisten kauniista ja taitavista osaan nauttia. Hienoa, että aikaansaavat haluavat jakaa blogien kautta osaamistaan. Heitä ihan viimmeksi kannatta kadehtia. Ensinnäkin siksi, että blogien lukeminen on vapaehtoista ja toiseksi, jokaisella meillä on jotain, kunhan vain käännymme ja katsomme sitä silmiin.


Jokaisesta sadasta postauksesta olisi tullut paljon parempi, jos olisin vielä kerran lukenut sen läpi tai tehnyt vasta seuraavana päivänä, tai kolmantena. Siltä se tuntuu, kun vanhoja lukee.

ps. Pakko laittaa kukkasia, koska "ensikuuta seuraavan kuun jälkeen onkin jo Toukokuu".



perjantai 10. helmikuuta 2017

Hansun haasteellinen päivä


Hyvää huomenta!
Kello on vähän vaille seitseän aamulla ja kohta tulee taksi. Hansu lähtee isän kanssa sairaalan hammaslääkäriin, jossa nukutuksessa hoidetaan koko kalusto kerralla.
Asia pitäisi vielä saada  Hansulle kerrottua. En tiedä miten paljon viittomista ymmärtää.

Kuva vielä käteen, jos tästä asia paremmin valkenisi.



Eihän muutaman hampaan poisto ja yhden paikkaus mikään merkittävä asia pitäsi olla. Vaan on se. Sellaiselle, joka ei pysty kertomaa miltä tuntuu eikä kysymään sitä mikä askarruttaa. Tämä voi olla hyvinkin suurta ja pelottavaa. Kuka siellä kerkeää pysähtymään ja vastatamaan kysymyksiin, joita ei ole edes esitetty?
Ei kukaan.

Kaikki meni onneksi suunnitelman mukaan.
 Kolmen tunnin kuluttua oli jo ensimmäisen jäätelöannoksen aika.  



Pari päivää kotilomaa ja velliruokinta, niin pojan pitäisi olla entisellään, sanoi lääkäri.
"Jäätelöä unohtamatta."



Kiitos järjestävälle organisaatiolle ja hoitaville henkilöille!


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Tukariviikonloppu


Tämän hetkiset tukilapset asuivat meillä muutaman vuoden ja muuttivat sitten takaisin oman äidin luokse. Kotiin muuton jälkeen lapset ovat olleet meillä säännöllisesti kerran kuukaudessa viikonlopun ja lomien aikaan hiukan pidempään. Lasten kotiutumisen jälkeen pidettiin tärkeänä, että saamme edelleen olla lasten elämässä mukana ja lasten äiti saa oman hengähdyshetkensä .
Meillä lasketaan öitä milloin tukarit taas tulevat, niin odotettuja ovat.

Tämä viikonloppu aloitettiin tekemällä pino pitsoja. Pohjatöissä oikaistiin ja otettiin suomen suurimmat tortillat pohjiksi. Lapset rakensivat itse pitsansa.
Ilmeisen taitavia kokkeja, kun kaikille kelpasi.

Hansu mietti kauan kanattaisiko jotain lisätä. Varovasti laittoi punasipulia ja ison kasan lisää juustoraastetta.
Hansulle pitsan syöminen on vaikeaa. Sitkeä pohja pitää pilkkoa haarukkapalan kokoisiksi paloiksi, niin sitten onnistuu. 



Vähän lumen aikaan kaupunkielämään tottuneiden lasten on vaikea keksiä täällä mielekästä tekemstä. Ikäero meidän lapsiin on vain muutama vuosi, mutta tekemisenkulttuuri on jo erillainen. Puhelimet, iPadi ja tämä mun koneeni olisi koko aja käytössä, jos antaisi luvan.
Vierailevilla tähdillä on aina omat kännykät mukana ja niiden ääressä istuisi koko porukka. Paljon jännempiä pelejä heillä kun meillä. Lempeensitkeesti pitää vain jaksaa muistuttaa, että täältä kaapista löytyisi muitakin pelejä. Alias, Afriikantähti ja muut vanhanaikaiset pelit pääsevät taas käyttöön ja ruutu unohtuu hetkeksi. Kun kunnolla innostuvat voi desibeleistä päätellä, että pelit on yhtä hauskoja nyt kuin ennenkin.

Hiihto on näillä säillä heikohkoa, mutta ei suurta hätää eikä pitkää toimettomuutta. Takapihalle nousi rakennustyömaa. Majan rakentamiseen ei lunta tarvita, vaan lautoja ja muuta rojua. Täytyykin käydä kurkkaamassa mitä kaikkea sinne on viikonlopun aikana kulkeutunut. Ainakin nauloista puhuivat. 

Tukiperheenä oleminen on ihan mukavaa touhua. Lapsi/lapset tulevat yleensä kerran kuussa yhdeksi viikonlopuksi kylään. Heitä pidetään kuin omia. Monelle näistä lapsista tavallinen perhearki on jo seikkailu ja suurta ihmettä. Mitään erityistä ohjelmaa ei tarvita, kunhan ollaan läsnä ja nautitaan.
Tälläkin hetkellä pelkästään Helsingin alueella Pelan jonossa on 400 lasta ja alueen kuntien omissa jonoissa 300 lasta. Paljonkohan on koko maassa?
Ja mitä se on yksinhuoltajaäidille? Saa edes kerran kuussa huokaista ja olla vaan. Se voi olla juuri sitä, millä taas hetken jaksaa.
Kunnan sosiaalitoimi ja Pelastakaa lapset auttaa asiassa eteenpäin.
Tervemenoa!



     Tänä talvena auringonlaskut on olleet tosi kauniita.

torstai 2. helmikuuta 2017

 Tammikuun harrastukset


Tuntuu, että koko tammikuu meni juostessa. Ihan tavallisia juoksuja lasten ja mummun asioissa, mutta pimeys ja liukkaat hidastivat matkaa.

Alkukuusta otin tavoitteeksi joka päivä katsoa komeroon taitavan emännän silmin. Jos en saa koko komeroa käytyä läpi, niin edes yhden hyllyn tai muuta pientä. Hyvin rennosti ja hauskana harrasteena, tässä on koko talvi aikaa. Samalla kun käyn komeroita läpi asettuu pääkin parempaan järjestykseen. Palaverien ja kaiken maailman hyppyytysten välissä on pakko hoitaa omaa mielenterveyttään ja harrastaa kaappiterapiaa.
Ihmeellinen on ihmisen mieli.

Kaikkein mieluisin terapeutti on viisi puikkoa ja keko kaunista lankaa.
Automatkoihin kuuluu kudin ehdottomasti. Siis vain silloin, kun joku toinen istuu ratin takana.
Tammikuussa syntyi mummulle uudet tupasukat ja itselle oikein ohuesta langasta unisukat. Uusilla sukilla nukkuu oikein hyvin.


Pienen hetken voin istua neulomassa, kunnes taas saan tuntea olevani hirveän tarpeellinen. Ellei muuta, niin jollekkin iskee sylihätä ja on pakko heittää kutimet nurkkaan.

Tämän huivin aloitin jo joulukuussa.




Tilasin muutaman kerän heijastavaa lankaa. Ensimmäisenä syntyi pipo, jossa toisena lankana on kaksikertainen Nalle. Ihan mukava neuloa ja lupauksensa mukaan heijastaa.




Vaikka olkapäät itkee ja villakoirat nauraa, niin silti vaan täytyy.