sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Ensimmäinen sata


Sata on merkittävä luku ja tämä on sadas julkinen postaus. Tämä on ollut yllättävän mukavaa, mutta myös vaikeaa.  
Aloittaessani blogin ajatukseni oli kirjoittaa vain itselle iloksi. Päiväkirjamaisesti laittaa muistiin miltä elämä maistuu juuri nyt, kun talo on vielä täynnä. Kirjoittaa vanhuuden varalle.
Sitten yllättäin, jossain rohkeuden puuskassa muutin blogini julkiseksi.
(Saivat lapset hävettävää)




Edelleen meinaan kirjoittaa tästä meidän tavattoman tavallisesta arjesta, johon lisäväriä tuo lasten erityishaasteet. Välillä minusta tuntuu, ettei tässä ole mitään tavallista, kuin junassa olisi.

Haluaisin osata kertoa niin, että tekstistä välittyy se elämisen ilo ja olemisen onni, joka kaikilla meillä on.
Erillaisuuteen liittyy aina myös kompurointia ja suuria tunteita. Niitä ei voi kirjoittamalla kiertää eikä pehmeillä sanoilla peittää. Luopumista ja surua, mutta nekin kuuluvat tähän.


Jos olisin taitava kokki tekisin kauniin ruokabogin. Tai vallaton visualisti, niin kuvaisin kaiken kauniin ja ihmeellisen, aina sohvatyynyistä maailmoja syleileviin maisemiin. Mutta kun....
Toisten kauniista ja taitavista osaan nauttia. Hienoa, että aikaansaavat haluavat jakaa blogien kautta osaamistaan. Heitä ihan viimmeksi kannatta kadehtia. Ensinnäkin siksi, että blogien lukeminen on vapaehtoista ja toiseksi, jokaisella meillä on jotain, kunhan vain käännymme ja katsomme sitä silmiin.


Jokaisesta sadasta postauksesta olisi tullut paljon parempi, jos olisin vielä kerran lukenut sen läpi tai tehnyt vasta seuraavana päivänä, tai kolmantena. Siltä se tuntuu, kun vanhoja lukee.

ps. Pakko laittaa kukkasia, koska "ensikuuta seuraavan kuun jälkeen onkin jo Toukokuu".