keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

"Et sä oo mun oikee äiti"





Tällaista keskustelua meillä käydään usein. Kuka on oikea äiti ja oikea isä? "Me ei enää isona olla sun rakkaita, koska sä hylkäät meidät. Sä oot vaan hoitajaäiti." Pieni poika ampuu kovilla.
On ikävä ja ahdistaa.
Biologinen äiti on rakas ja täynnä mukavia muistoja, mutta poissa. Juuri nyt pois lasten tavallisesta arjesta. Kuinka pieni poika voisi ymmärtää, kun kuitenkin rakastaa niin kovasti? Vilpittömästi ja anteeksi antaen. 



Luulempa, että samanlaista keskustelua käydään jossain vaiheessa kaikissa muissakin perheissä, joissa äiti ei ole syntymä äiti. Tai isä on tullut perheeseen vasta lapsen jälkeen.


Pieni poika antaisi mitä vaan saadakseen takaisin "normaalin perheen." Unohtaisi ja antaisi kaiken anteeksi. En minä tiedä onko pojalla muuta anteeksi annettavaa kuin se, että hän kenen pitäisi olla ei ole.
Aikuisilla on vain aikuisten vastaukset, jotka jättää enempi kysymyksiä kuin antaa vastauksia.
Pieni poika tarvitsee tiedon, että oikea äiti on turvassa ja äidillä on hyvä olla.
Pojan tärkeimpään kysymykseen vain äiti voi antaa vastauksen.
"Saanko olla?"
"Saanko pysyä ja kiintyä?"
"Saanko rakastaa näitä samalla lailla kuin rakastan sinua?"